Työn kuormittavuudesta

Työhön on noussut uusia kuormitustekijöitä viimeisten vuosikymmenien aikana, kun turvallinen sopimusyhteiskuntamme on siirtymässä/siirtynyt yritysten jatkuvaan sopeuttamiseen tuotto- ja tehokkuusvaatimuksiin. Tällaisia kuormitustekijöitä ovat mm. jatkuva muutos, tietotyön vaatimukset, kasvavat tehokkuusvaatimukset, työsuhteiden muuttuvuus ja epävarmuus, pätkätyöt, nollatyösopimukset ja henkilöstön vähennykset. Ne ovat tuoneet työelämään mukanaan kilpailua, epävarmuutta ja pelkoa, jotka koettelevat työntekijöiden työn ja jopa oman elämän hallinnan tunnetta.

Tietenkään kaikki rasitus ei ole aina itsestään selvästi rasitteeksi. Sopiva määrä ponnistelua, jännitystä sekä fyysistä että henkistä kuormitusta voi olla hyväksi: se virittää entistä parempiin suorituksiin. Silloin puhutaan myönteisestä ja hyvänlaatuisesta stressistä. Jotta stressi voisi olla tätä myönteistä eustressiä, sen määrä tulee olla kohtuullista ja sen laatu henkilöstöä itseään innostavaa. Lisäksi sitä täytyy seurata sopiva määrä oikeanlaista lepoa, jotta siitä ehtii toipua ja elpyä seuraavia koitoksia varten.

Kouluttaja Kristiina Harjun mielestä pahanlaatuisen stressin yleisin aiheuttaja on kestoltaan ja laadultaan määrittelemätön kiire. Hänen mukaansa ihmisiin leviää tunne, että lepovuorot ovat laiskoille ja saamattomille, ja joillakin työpaineet kulkeutuvat sitten kotiinkin. Ammatista riippumatta uupuminen uhkaa herkimmin työhönsä motivoituneita ja sitoutuneita työntekijöitä.

Huono hallinnan tunne yhdistettynä koviin vaatimuksiin altistaa haitalliselle työstressille. Samoin epäsuhta ponnistelujen eli työn vaatimusten ja velvoitteiden sekä palkitsevuuden ( = palkan, arvostuksen, aseman ja työuralla kehittymismahdollisuuksien) välillä altistaa työstressin kokemiselle. Monet kokevat myös työsuhteen epävarmuuden epäreiluna palkitsemisena, sillä monelle riittävä palkkio uskollisesta työnteosta olisi turvallinen työura. Haitalliseen stressiin voi liittyä myös huono sosiaalinen tuki työpaikalla. Kiivas työtahti, vaativat sosiaaliset verkostot ja rooliepäselvyydet työssä näyttävät liittyvän työpaikan ihmissuhdevaikeuksiin.

Uupuminen on myös yhteisöllinen ilmiö: kun yksi uupuu, kestoväsymys leviää muihinkin, sillä liiallinen työmäärä jakaantuu entistä harvempien kannettavaksi. Seurauksena voi olla työilmapiirin huononemista, kun paineita ei osata tuulettaa pois. Mutta uupuminen voi joskus olla myös tervetullut ilmiö, jos se johtaa suojautumiseen ”nyt ei enää yhtään enempää”. Entä olisiko olemassa työuupumusta haitallisempi ilmiö? Maaninen, vimmainen puurtaminen kenties?

Maaniseen ihmiseen on monesti vaikeampi saada kosketusta kuin uupuneeseen. Maaninen on näet oman hurmoshenkisyytensä vanki: hän ei tunnista osaamisen ja jaksamisen rajojaan vaan ahnehtii lisää, lisää ja lisää. Samalla hän odottaa, että muut toimivat samoin kuin hän. Pahimmillaan maaniselta tekijältä kuihtuvat tunteet ja jos hän on johtavassa asemassa, niin heidän työyhteisönsä alkaa oireilla, koska meno alkaa ahdistaa.

Jaksaminen on aina yksilöllistä. Toiset sietävät paineita, haasteita ja rasitusta enemmän tai eri tavoin kuin toiset. Umpiväsymyksessä on usein kyse tunteesta, että jaksaminen loppui juuri nyt. Ei löydy enää syytä tai motiivia ponnistella, haluaa antaa periksi, vaikka se tuntuisikin tappiolta. Ja kuitenkin oman jaksamisen rajojen löytäminen (sekä laatu että määrä) on yksi tärkeimmistä itsetuntemuksen muodoista, jota työelämässä tarvitsemme, jotta voimme siellä sanoa ”kyllä” tai ”ei” työn haasteille.