Suru

Jokainen suree tavallaan. Surua ei voi käskeä ja sille ei voi asettaa määräaikoja tai tapoja. Yksikään tapa ei ole väärä. Surusta väitellyt uskontotieteilijä Mari Pulkkinen sanoo, että ”suru on ihmisyyteen sisään rakennettu asia, jonka kanssa voi vain olla. Se ei ole suoritus, josta pitäisi selvitä ja toipua. Surulla ei ole tavoitteita.” Suru on luonnollinen ja inhimillinen reaktio vastoinkäymisiin ja menetyksiin. Se auttaa sopeutumaan muuttuneeseen elämäntilanteeseen. Kaikista surevista noin kymmenen prosenttia sairastuu pitkittyneen surun häiriöön, jonka diagnoosi on tulossa ICD 11-tautiluokitukseen. Näin se voidaan määrittää myös sairausloman perusteeksi. Pitkittyneessä surussa surun voimakas tuska jatkuu eikä menetykseen sopeutuminen etene. Häiriö voidaan todeta, kun menetyksestä on kulunut kuusi kuukautta.

Ihmisen persoona ja se kuinka suuren menetyksen kokee kohdanneensa määrittävät sen, kuinka suru etenee ja miten kauan se kestää. Useimmille vaikeimpia ovat surun kaksi tai kolme vuotta. Itsetuhoiseen ratkaisuun päätyneiden läheisille tuo aika on usein paljon pidempi. Varsinkin lapsen menettäminen seuraa suruna läpi elämän, sillä menetys ei poistu meistä, vaan jättää jäljen.

 On sanottu, että itku on kaunein oikeutemme. Itku päästää surun ulos, mutta suru voi olla myös levottomuutta, lamaannusta, rinta- ja vatsakipua, hengenahdistusta, unettomuutta, turtumusta jne. Itsensä voi kokea muukalaisena rakkaan kuoleman jälkeen. Se tekee meistä avuttomia ja yksinäisiä monissa tilanteissa.

Aivan kuten hautajaisissa tarvitaan arkunkantajia, myös sureva tarvitsee taakan jakajia. Henkilöitä, jotka kantavat toivon kipinää sen aikaa, kun sureva itse ei siihen kykene. Surusta haavoittunut tarvitsee kannattelijoita, jotta usko ei häviä näkyvistä. Sureva nimittäin elää preesensissä, hän ei hahmota tulevaisuutta eikä kykene ajattelemaan kuin tätä hetkeä.

Akuutin surun aikana perheen, sukulaisten ja ystävien tuki on tärkeintä. Usein kuulee sanottavan, että haluaisin mennä tapaamaan surevaa, mutta kun en tiedä mitä sanoisin. Moni sureva onkin ihmeissään kun hänen luokseen ei tulla. Surijan lohduttaminen on vaikeaa ja tapahtuu joskus taitamattomasti. Pulkkinen ohjeistaa: ”Surun noteeraaminen tavalla tai toisella riittää. Surevaa voi halata ja sanoa, että hei, mä kuulin asiasta. Täydellinen vaikeneminen ja teeskentely, ettei mitään olisi tapahtunut, ovat pahimpia tapoja suhtautua surevaan.”

Voit olla parhaiten avuksi olemalla surevan kanssa, mutta kunnioita myös hänen tarvettaan olla yksin. Tärkeintä ei ole se mitä sanot vaan se, että sinulla on aikaa kuunnella ja jakaa surua. Surija tarvitsee ihmisiä, jotka välittävät ja joille voi puhua avoimesti ja rehellisesti. Sellaisia rinnalla kulkijoita, jotka eivät arvostele tai vähättele surua, jotka kestävät kyyneleitä ja vaikka huutoa. Surua ilmaistaan puhumisen lisäksi myös toimien. Joku ostaa rakkaan kuvan viereen joka päivä tuoreen ruusun, joku hakkaa mökillä halkoja helpottaakseen surua. Surevalta voi aina kysyä, mitä hän haluaa tai tarvitsee, esimerkiksi lenkille lähtemisestä. Jos autat käytännön asioissa, älä holhoa.