Apu traumaattisissa tilanteissa

Ihmistä voivat kohdata hyvin monenlaiset traumaattiset tilanteet: väkivallanteot, itsemurhat ja erilaiset onnettomuudet (esim. liikenneonnettomuudet, tulipalot, työtapaturmat, hukkumiset…). Myös läheltä piti –tilanteet, joissa ihminen on ehtinyt ajatella kuolevansa, ovat traumatisoivia. Usein niihin liittyy ennustamattomuus ja kontrolloimattomuus, siis se, että ne tapahtuvat yht´äkkiä, odottamatta ja siihen ei voi valmistautua, saati sitten vaikuttaa omalla käyttäytymisellä tai toiminnalla. Tapahtuma ei ole hallittavissa. Tuntuu kuin se uhkaisi keskeisiä elämänarvoja niin, että kuva maailmasta ja elämän luonteesta muuttuu –kenties pysyvästi?

Traumaattiset tilanteet voivat koskettaa isoa joukkoa ihmisiä. Ensinnäkin ovat tapahtumapaikalla olleet: sekä vahingoittuneet että vahingoittumattomat, mutta myös silminnäkijät ja auttajat. Omaiset ja lähiyhteisö voivat järkyttyä. Yksi erityinen ryhmä koostuu henkilöistä, joiden olisi pitänyt olla mukana, mutta jotka olivat sairastuneet tai myöhästyneet jne. Kun ajattelen vaikkapa viime aikojen terroritekoja, niin myös suuri yleisö, tiedotusvälineiden edustajat ja päättävässä asemassa olevat henkilöt ovat myös tavallaan katastrofien psykologisia uhreja.

Apua on tarjottava aktiivisesti, sillä useimmat trauman kokeneista ihmisistä eivät välttämättä osaa hakea apua itselleen. Tämä on erityisen tärkeää muistaa Suomessa, jossa suomalaiseen eetokseen ikään kuin kuuluu pärjätä yksin. Siksi avun hakemisen kynnys on korkealla ja sitä paitsi harva tavallisista ihmisistä edes tietää, mitä apua on saatavilla ja mistä sitä voi kysyä. Terveyskeskus tai sairaala saatetaan hyvin voimakkaasti mieltää somaattisen avun paikaksi muistamatta, että sieltä koordinoidaan myös psykososiaalista apua.

Autettaessa on hyvä muistaa, että traumassa normaalit ihmiset ovat joutuneet epänormaaliin tilanteeseen, jossa heidän selviytymiskeinonsa ovat riittämättömiä. Sokkivaiheessa ihminen kaipaa ihan konkreettista huolenpitoa: tarvittavaa ensiapua, lämpimiä vaatteita ja vilttejä paleluun ja vapinaan, läsnäoloa ja myötätuntoa sekä joskus jopa päätöksentekoa yhdessä henkilön kanssa. Kyse on luonnollisesta vuorovaikutuksesta, jolla pyritään tukemaan uhrin selviytymistä ja elämänhallintaa. Huolenpitoilmapiirin luomiseksi esittele itsesi, anna täysin huomiosi, pidä katsekontakti, ole rehellinen ja suora sekä pidä lupauksesi. Kosketa ja kuuntele aktiivisesti, älä keskeytä. Keskustele istuen ja luo mahdollisimman rauhallinen tilanne. Ole kärsivällinen ja hyväksy reaktiot. Kerro mitä teet.

Sokkivaiheen jälkeen uhrilla voi olla yksin olemisen pelkoa ja voimakas tarve omaisten pariin. Mielen itseään korjaava toiminta alkaa, kysymykset vaativat vastausta. Siksi tapahtuneen jälkipuinti eli debriefing ajoittuu yleensä 24 - 72 tunnin sisällä tapahtuneesta. Uhrille on syytä antaa tietoa onnettomuuden jälkeisistä reaktioista (esim. voimakkaat tunnereaktiot, muisti- ja keskittymisvaikeudet, väsymys, univaikeudet, painajaiset) ja neuvottava kuinka onnettomuuden aiheuttamista reaktioista voi selvitä. Tässä joukko koottuja hyväksi havaittuja ohjeita:

-          etsi joku/toisia, joille voit puhua tapahtuneesta

-          kirjoita tapahtuneesta esim. päiväkirjaa tai kirjettä

-          seuraa kahvin, sokerin ja nikotiinin käyttöä. Pidä käyttö vähäisenä ehkäistäksesi hermostosi lisäkiihtymistä

-          vältä alkoholin käyttöä jännityksen lieventämiseen –se haittaa normaaleja paranemissysteemejä

-          polta stressihormoneja liikunnalla (kävely ulkoilmassa on jo riittävää!)

-          käytä rentoutumismenetelmiä

-          etsi faktoja edistääksesi kognitiivista ”otetta” tilanteesta

-          noudata normaaleja rutiineja niin pian kuin mahdollista

 

Riittävä psykososiaalinen tuki on varmistettava. Jos tulipalo on tuhonnut kodin ja kaikki vaatteet ja irtain ovat poissa, on tuen tarve aivan toista kuin jossain muissa kriiseissä. Levon turvaamisen lisäksi auttaminen on kuuntelemista. Uhrilla ja surevalla saattaa olla tarve kertoa samoja asioita kerta toisensa jälkeen. Puheen tarkoituksena on tulla tietoiseksi siitä, mitä todella on tapahtunut ja sen merkityksestä itselle ja omalle elämälleen. Psykososiaalisen tuen seurannan olisi hyvä kestää 6 – 12 viikkoa tapahtuneesta. Tarvittaessa voi käyttää traumakyselyitä, ohjausta ja neuvontaa sekä lyhytterapeuttisia auttamistapoja. Ajoittaisen tuen ja avun tarpeen järjestämistä voi harkita esim. vuosipäivien yhteyteen. Tukihenkilöistä ja –ryhmistä sekä itsehoitoryhmistä voi olla merkittävää hyötyä. Pitkäkestoisten psykoterapioiden tarve paljastuu yleensä vasta kuukausien tai vuosien myötä.