Myötätunnosta

Myötätunto on mielen taito, jota voi kutsua myös ystävälliseksi läsnäoloksi tai rakastavaksi huolenpidoksi. Koska se on taito, sitä voi harjaannuttaa ja kehittää kaiken ikäisenä. Myötätunto (compassion) pohjautuu latinan kielen sanoihin com (mukana) ja pati (kärsiä), ”kärsiä mukana”. Erityisesti epäonnistumisten, pettymysten ja takaiskujen kohdatessa ihminen saa mahdollisuuden opetella sitä. Itseen kohdistuva myötätunto on kuin kannatteleva käsi tai lämmin syli silloin, kun tukea muilta ei ole saatavissa. Se hyväksyy heikkoutemme. Siinä ihminen antaa jakamattoman ja ymmärtäväisen huomion kärsivälle osalle itsessään. Kun tuntee myötätuntoa itseään kohtaan, pystyy lohduttamaan ja rauhoittamaan itseään. Suhteessa toisiin myötätunto näyttäytyy avuliaisuutena ja huomaavaisuutena. Usein siihen liittyy ystävällisiä eleitä ja kosketusta, mutta myös kärsivällistä ja hyväksyvää asennetta, toisen näkökulman todeksi ottamista sekä anteeksiantoa.

Kristin Neffin mukaan myötätunto koostuu kolmesta osataidosta: ystävällisyydestä, jaetusta inhimillisyydestä ja tietoisesta läsnäolosta. Ystävällisyyden vastakohtana voisi pitää sydämen kovettamista, jolloin ihmisellä on tyly, armoton ja arvosteleva asenne itseä ja toisia kohtaan. Siihen liittyy taipumus tuomita ja lyödä lyötyä kritiikin kautta. Ystävällisyys sen sijaan on asenteena lämmin, myötäsukainen sekä ymmärtävä – ja teot sen mukaisia. Varsinkin ystävällisyys itseä kohtaan ei ole kulttuurisesti arvostettu reaktio silloin, kun asiat menevät pieleen. Sen sijaan kulttuurissamme tunnutaan arvostavan omista ongelmista ja kärsimyksistä vaikenemista sekä niiden kestämistä hiljaisesti. Ystävällisyys itseä kohtaan tarkoittaa itsekriittisyyden lopettamista ja itsensä aktiivista lohduttamista.

Jaettu inhimillisyys merkitsee oman perustavanlaatuisen inhimillisyyden myöntämistä; sen tajuamista, että ihmisyyteen kuuluvat myös erehtymiset, virheiden tekemiset ja kaikenlaiset vaikeudet. Tämä mahdollistaa sen näkemisen, miten monet edeltävät tekijät vaikuttavat kaikkeen siihen, mitä elämässä tapahtuu. Kaikki virheet eivät olekaan vain omaa syytä tai omasta heikkoudesta johtuvia, vaan myös elämänhistoria ja sen aikaansaamat mallit, ajankohtaiset paineet tai ulkoiset tekijät vaikuttavat. Jaettavuus voidaan ymmärtää vaikkapa siten, että lukuisat ihmiset eri puolilla maailmaa kokevat samankaltaisia häpeän tunteita ja ajatuksia kelvottomuudesta ja huonommuudesta. Silti nuo ajatuksetkin ovat vain väliaikaisia mielen ilmiöitä, jotka eivät lopullisesti määrittele ihmistä.

Tietoinen läsnäolo puolestaan auttaa ihmistä katsomaan kivuliaita asioita hieman etäämpää ja uudella tavalla, vailla niiden vähättelyä tai syrjään siirtämistä sekä välttäen itsesääliä ja melodraamaa. Elämä helpottuu, kun ikäviin mielen sisältöihin ei samaistu liiaksi ja jos kykenee näkemään ne tasapuolisemmin, kenties jopa niin, että löytää niistä siedettäviä ominaisuuksia.

Kohdattaessa kärsimystä myötätunto syntyy usein itsestään. Aristoteleen mukaan myötätunto ymmärtää kärsimystä, joka ei ole tavallista, se on ansaitsematonta ja herättää empatiaa. Myötätunto ei kuitenkaan ole sääliä tai kauhistelua, vaan tasa-arvoista jakamista, jossa ei niinkään yritetä muuttaa tai poistaa kärsimystä. Se lisää sekä omaa että yhteisöllistä turvallisuutta ja selkeyttä. Myötätunnolla on yhteys toimintakykyyn ja hyvinvointiin, siihen liittyvä altruismi vahvistaa immuunijärjestelmää ja liittyy pitkäikäisyyteen. Myötätunto vähentää reaktiivisuutta stressille ja tasapainottaa taistelu-pako- ja kiihokejärjestelmiä, sen vaikutukset näkyvät niin sydämen sykkeessä kuin vagaalisessa tonuksessa. Myötätunnon harjoittaminen sulattaa kovettuneita tunteita (itseviha, armottomat tuomiot, inho ja mitättömyys) pehmeiksi emootioiksi kuten suruksi, armahtavaisuudeksi, sietämiseksi ja terveeksi itserakkaudeksi. Sen harjoittaminen lisää tyytyväisyyttä ja itsearvostusta sekä itseen suuntautuvana parantaa mielenterveyttä ja yleistä hyvinvoinnin tunnetta. Henkilöt, jotka suhtautuvat itseensä suurella myötätunnolla, suhtautuvat itseensä ystävällisyydellä ja huolta pitäen kohdatessaan negatiivisia tilanteita. Arvellaan, että keskeistä joissakin masennuksissa ja ehkäpä muissakin emotionaalisissa vaikeuksissa on kyvyttömyys tuottaa lämpöä ja torjua itsekritiikkiä.

Pahin este myötätunnolle on uskomus, ettei ole ansainnut minkäänlaista myötämielistä kohtelua. Epäonnistumisen yhteydessä on hyvin yleistä itsensä sättiminen ja rankaiseminen, myös pyrkimys eristäytyä ja vetäytyä omaan surkeuteen on tavallista. Nämä tyypilliset toimintatavat (itsekritiikki, vetäytyminen ja käpertyminen) lienevät peräisin syvällä aivoissa piilevästä vaistomaisesta reaktiosta vaaratilanteisiin (nk. taistelu-pakojärjestelmä). Tämä suojamekanismi toimii loistavasti fyysisen vaaran uhatessa, mutta huonosti tunne-elämän rasituksissa.

Tätä Kristin Neffin ajatusta olen pohtinut asiakkaitteni kanssa: ”Miksi myötätunto on parempi motivoija kuin itsekritiikki? Siksi, että sen ohjaavana voimana on rakkaus eikä pelko.” Haastan sinut miettimään, olisiko nyt oikea aika luopua itsensäruoskinnasta ja siirtyä suhtautumaan itseensä armahtavasti ja myötätuntoisesti. Ei sinun tarvitse luopua kaikesta terveestä oma-arvioinnista, tavoitteellisuudesta tai itsekurista. Saattaisit myötätunnon voimin toipua nopeammin vastoinkäynneistä, pystyisit paremmin ottamaan vastuun virheistäsi ja uskaltautuisit rohkeammin yrittämään uudelleen. Kokeilethan?!