Voiko ahdistuksen kanssa elää?

Uskon, ettei ihmiselle ole luotu tunteita turhaan. Ne kuuluvat ihmisyyteen ja niillä on tärkeitä tehtäviä. Psykologian professorit Susan M. Orsillo ja Lizabeth Roemer luettelevat niistä ainakin kolme kirjassaan ”Mielekkäästi irti ahdistuksesta”. Ensinnäkin tunteet välittävät tietoa niin itsellemme kuin toisille. Tunnereaktiot kertovat meille jotakin ympäristöstä ja meistä itsestämme. Niinpä vaikkapa suru kertoo, että olemme menettäneet jotakin tärkeää tai meiltä puuttuu jotain arvokkaana pitämäämme. Pelko ilmoittaa, että olemme havainneet uhan ja viha puolestaan sen, että meitä on kohdeltu jollakin tavalla väärin. Tunteistamme kertovat (automaattiset) kasvojenilmeet ja käyttäytymisemme kertovat näistä myös toisille. Usein tämä sanaton viestintä on nopeampaa ja tehokkaampaa kuin sanojen käyttö. Lisäksi voimakkaiden tunteiden välittämät viestit menevät perille paremmin kuin mikään puhe.

Tunteet valmistavat meitä myös toimimaan vastauksena siihen, mikä ikinä onkaan aiheuttanut reaktiomme.  Pelko saa meidät joko taistelemaan, pakenemaan tai jähmettymään paikoillemme.  Suru tekee meissä työtään ja saa aikaan tilan, jossa voimme jättää muut toimet hetkeksi sikseen ja surra menetystä. Tunteet antavat myös vinkkejä siitä, miten voisimme parantaa omaa elämäämme. Ne kertovat meille muutoksen tarpeesta, jotta elämme olisi tyydyttävämpää tai antoisampaa. Siten maltillinen määrä ahdistusta voi saada meidät lukemaan tenttiin tai kannustaa valmistautumaan esitelmään, urheilusuoritukseen jne.

Kokemuksemme elämästä syvenee tunteiden kautta. Ne voivat olla voiman lähde, osa täysipainoista elämää. Niiden kanssa voi ystävystyä. Eikö ilo ole jopa suurempi surun taustaa vasten? Kun uskallamme paljastaa haavoittuvuutemme toisille, surun ja pelon kaltaiset tunteet auttavat pääsemään lähemmäksi lähimpiämme. Tuskallisten tunteiden kokeminen puolestaan voi synnyttää ja kehittää myötätuntoa muita kärsiviä kohtaan sekä antaa mahdollisuuden oppia ja kasvaa.

Yleensä ihmisillä on käytössään kolme tapaa kohdatessaan tuskallisen ahdistuksen tunteen: he reagoivat kaventuneella huomiokyvyllä, itsekritiikillä ja arvostelulla, sitten ahdistusta yritetään paeta ajatusten voimalla ja lopulta pyritään välttämään kaikkea, mikä aiheuttaa ahdistusta.  Tunnetta vastaan taistelu, pakeneminen ja välttely vievät yhä enemmän aikaa ja energiaa. Samalla jää elämättä se hyvä elämä, jota ihminen itse arvostaa. Monella lisäksi tuskaisuus ja tyytymättömyys vaan lisääntyvät. Itse asiassa on havaittu, että jos tunteista yrittää päästä eroon, ne muuttuvat entistä pahemmiksi /ahdistavimmiksi ja niistä on entistä vaikeampi päästä eroon. Siten yritykset hallita ahdistusta vain kasvattavat sen valtaa elämässämme.

Psykoterapiassa pyrimme löytämään toisen tien.